Ohita valikko

Ei mielenhäiriössä

JAA

Piirongissa äitini lapsuudenkodissa oli rasia, jossa oli pieniä sirpaleita ja partaterä. Äiti ja muut sisarukset tutkivat rasiaa. Miksi nuo oudot esineet olivat siellä? Kenen ne olivat?

Eräänä päivänä asia selvisi. Sirpaleet olivat isoisäni veljen selästä otettuja kranaatinsirpaleita, partaterä ase, jolla veli vei itseltään hengen. ”Ei mielenhäiriössä, sodan uhri”, luki veljen kirjoittamassa lapussa.

Äitini vanhemmat olivat ryhtyneet perheen perustamiseen hieman ennen sotaa. Kun käsky rintamalle kävi, isoäiti jäi yksin hoitamaan lapsia. Hän oli hermostunut, alakuloinen. Lapset tunsivat olevansa vaivaksi, paitsi kun auttoivat halkojen hakkuussa ja veden haussa. Hiljaa piti olla. Ja kiltti.

Sodan jälkeen isoisä herätti koko perheen öisin huutamalla kovaan ääneen unissaan. Lasten piti edelleen olla kiltisti. Jos eivät olleet, ajettiin pihalle. Vahingoista rankaistiin vitsalla. Joskus pihalle lähtijä oli isoisä itse, kun riidat isoäidin kanssa kävivät sietämättömiksi.

Kun isoisän toinen veli – se, joka ei tappanut itseään – tuli kylään, he ampuivat ryssiä muistoissaan sellaisella tahdilla ja tavoilla, että lapsia pelotti lähteä aittaan nukkumaan. Kysellä ei saanut. Täytyi olla hiljaa.

Isäni vanhemmat olivat tulleet sieltä, missä ryssiä oli ammuttu, Karjalasta. Ryssiä he tosin itsekin olivat, ainakin senaikaista vihapuhetta päästelleiden kanssaeläjien mielestä.

”Ukki, minkälaista oli olla sodassa”, kerran kysyin. Luin serkkujeni Korkeajännityksiä ja minua kiehtoivat taistelut, missä miehet vapauttivat kansan vihollisen ikeestä. Isoisän katse kylmeni. Aikuiset ympärilläni toruivat.  ”Ukilta ei saa koskaan kysyä mitään sodasta. Ei koskaan.” Tajusin, että pitää olla hiljaa.

Talvi- ja jatkosotaa pidetään osoituksena suomalaisesta rohkeudesta, sisukkuudesta ja yhteishengestä. Sotavuodet merkitsivät myös 94 000 kuollutta ihmistä, 30 000 sotaleskeä, 50 000 orpoa ja lähes 100 000 lapsensa menettänyttä vanhempaa. Yli 18 000 miestä päätyi lyhyempään tai pidempään psykiatriseen hoitoon. 250 miestä teloitettiin rintamakarkuruudesta.

Meidän 60-70-luvulla syntyneiden isovanhemmat ovat eläneet osan nuoruudestaan ja aikuisuudestaan sodan keskellä. Rintamalle lähteneiden olisi pitänyt olla kotiin palattuaan isiä ja puolisoita. Moni heistä olikin hermostunut ja mykkä, heikkoutta halveksiva ja pakosti pärjäävä.

Kuinkakohan monen suru on siirtynyt odottamaan suremista heidän lapsiinsa ja siitä edelleen näiden lapsiin – meihin?

Satu Mustonen, viestinnän suunnittelija, satu.mustonen@sininauha.fi

Teksti sai alkunsa, kun kirjoittaja katsoi dokumentin Sodan murtamat, joka on Yle Areenassa 9.5. saakka.

Kuva: Lyseossa toimineen Iisalmen sotasairaalan potilaita ja henkilökuntaa. Museovirasto